Historiaa

Poro on villipeurasta kesytetty hirvieläin. Poronhoito ja niiden yksityisomistus sai alkunsa peurojen metsästyksestä. Omavaraistaloudessa elettäessä poro hyödynnettiin hyvin. Se toimi veto- ja kantojuhtana ja siitä saatiin lihaa, maitoa sekä raaka-aineita vaatteisiin ja työkaluihin.

Suurporonhoidon syntyminen
Myöhäiskeskiajalla Ruotsin ja Norjan tunturiseuduilla yksityisten omistuksessa olevien porojen määrä kasvoi, siirryttiin pienimuotoisesta poronhoidosta suurempiin karjoihin. Peurojen väheneminen edesauttoi paimennukseen ja jutaamiseen perustuvan poronhoidon kehittymistä saamelaisten keskuudessa. Talvella porot hankkivat ravintonsa metsäseutujen jäkäliköiltä ja kesäisin ne laidunsivat ylhäällä tunturinummilla tai Jäämeren heinäisillä rannoilla ja saarilla. Pisimmillään poro saattoi etsiä ruokaa jopa 400 kilometrin päästä.

Poronhoidon leviäminen Suomeen
Ruotsin ja Norjan tunturialueilta suurporonhoito levisi suomalaisten uudisasukkaiden ja talonpoikien keskuuteen. He omaksuivat poronhoidon elinkeinokseen jo varhaisessa vaiheessa, ja poronhoitoa alettiin harjoittaa kaukanakin saamelaisten asuinalueilta. 1700-luvun puoliväliin mennessä poronhoitoa harjoitettiin Kuhmo-Oulu -linjan pohjoispuolella. Asutuksen tihetessä ja jäkälämaiden vähetessä elinkeinon leviäminen etelämmäksi pysähtyi.

Ruokakulttuurit
Ruokakulttuurialuerajojen syntyyn vaikuttivat kauppa- ja kulkuyhteydet sekä kirkollinen toiminta. Pohjoinen Suomi jakaantui Tornion- ja Muonionlaakson kapeaan kaistaleeseen, Kemi- ja Ounasjoki-varren alueeseen sekä Saamelaisalueeseen.
Nämä alueet käyttivät melkein samoja raaka-aineita ruoanlaitossa. Raaka-aineita saatiin suoraan luonnosta, lihaa, maitotaloustuotteita, lintuja ja kalaa. Poronlihaa käytettiin saamelaisten keskuudessa ympäri vuoden. Ruoka säilöttiin hapattamalla, kuivattamalla, suolaamalla, jäädyttämällä. Pakattuina tuohi- ja puuastioihin, ne upotettiin kylmään lähteeseen.

Porojen teurastus alkoi syys-lokakuulla ja jatkui tammi-helmikuulle. Poronlihaa valmistettiin ruoaksi yleisimmän tavan mukaan keittämällä luiset osat liemeksi ja keitoksi. Muun muassa selkäkeitto keitettiin välittömästi teurastamisen jälkeen. Perinteisin ja tunnetuin pororuoka on kiistatta poronkäristys, joka tehdään edelleen vanhan reseptin mukaan. Käristysliha vuollaan jäätyneestä, vielä sulamattomasta poron paistista tai lavasta hienoiksi viipaleiksi ja käristetään kuumalla pannulla poron rasvassa.


Porosanastoa

Erotus = syksyllä ja talvella porot luetaan, merkitään, teurastetaan tai kuohitaan porohäriksi
Gabba-vasa = täysin valkoinen vasa, poron poikanen
Hirvas = urosporo
Härkä = kuohittu urosporo
Kopara = poron leveä sorkka. Sorkan leveydestä on apua pehmeässä lumessa ja vetisellä suolla
Nimiloppu = kuusi vuotta vanhempi poro
Nulpo = sarveton poro
Peurakorva = merkitsemätön poro
Poromerkki = omistajat merkitsevät poronsa tekemällä porojensa korviin tekoja eli leikkoja eli sanoja. Hyväksyttäviä merkkejä on 20 (vastaavat myös aakkosia). Näitä tekoja käyttämällä oikean ja vasemman korvan eri laidoissa tai korvien kärjissä, saadaan tehdyksi kaikkiaan yli 0,5 miljoonaa poromerkkiä. Suomessa on käytössä nykyään yli 10 000 poromerkkiä.
Punavasa = vastasyntynyt vasa
Purkakarva = aikuisen poron kestävä turkki
Pöykkyrikarva = poron hyvin lämpöä eristävä turkki
Rautsa = sairas ja laiha poro
Runo = tilapäisesti vasomaton vaadinporo
Rykimä = porojen kiima-aika
Sarvet = kummallakin sukupuolella on sarvet. Iän myötä sarvien koko ja piikkien lukumäärä kasvaa. Poron ikä voidaan arvioida karkeasti piikkien lukumäärän perusteella. Sarvet vaihtuvat normaalisti vuosittain
Vaadin = äitiporo
Vasaturkki = syntyneen vasan pehmeä turkki